27.10.11

Vaikka henkilökunta pahoitteli Musiikki- ja Media-messujen aiheuttamaa häikkää, meistä se toi perjantai-iltaan vain hauskaa kansainvälistä tunnelmaa. Heti ovelta bongattiin tunnettu musiikkialan ihminen (nimeä ei mainita), ja kaikkialla sorisi englanninkielinen hälinä. Tosin musiikki- ja toimittajaväki oli horinut niin paljon sumppia, että Emmi ei saanut illan päätteeksi espressoa koska erikoiskahvikone oli tiltannut suurkäytöstä. Pahuksen kekkeruusit! Itse ravintola oli tyhjillään heti auettuaan kello kuudelta, mutta alkoi täyttyä illan mittaan. Lauantai-ilta olikin jo täyteen varattu, eli muutkin ovat tajunneet Masuunin erinomaisuuden.

Tällä kertaa Akikin oli nautintakunnossa, joten maistelimme antaumuksella kaikkia menuiden suositusviinejä. Tosin juustojen kanssa valitsimmekin vaaleaa portviiniä, jota tarjoilija suositteli vaihtoehdoksi. Emmin suureksi suosikiksi nousi Akin menusta bongattu argentiinalainen valkoviini Callia Alta Chardonnay-Torrontes, jota horikin sitten koko illan ruokien välillä. Tuoksu oli mieto ja savinen, maku ihana. Emmin alkuruuan kanssa tarjottu punkku Wild Rock oli ylläri, tuoksu raskas ja pehmeä, mutta maku kova ja terävä, tosin sopi hyvin lihan kanssa. Liekö senkin makuun vaikuttanut terästynnyrissä kypsyttäminen, niinkuin Akin pääruuan kanssa tarjottu myös. Heviä metal-viiniä!

Taas meillä oli samat menut kuin viimeksi; Enrico Emmillä ja Akilla Elegance. Ensin tosin Emmi pähkäili, koska niljakkaat muljut eli simpukat tökkivät pahasti. Mutta kun tarjoilija kertoi, ettei pääruuan kastikkeessa ole kokonaisia simpukoita, niin valinta oli selvä. Tästä ja edelliskerran Enricosta yleisvaikutelma on, että Masuunin kokki on taituri lihan valmistuksessa, ja virtuoosi sipulin käsittelyssä, mutta kalaan laittaa turhan kitsaasti suolaa ja mausteita. Kun syö taiten tehtyä karitsaa, tulee vaan mieleen, miksi olen niin älytön että tyydyn johonkin vähempään. Tietenkin vastaus on aika. Töitten jälkeen sitä ei yleensä jaksa haudutella lihoja neljää tuntia...Ja pääruoka-annos, paistettua kuhaa, haukimureketta ja simpukkakastiketta, ylsi sekin ihan mukaviin pisteisiin. Vaikka rapeaksi paistettu, turvamiehen kalastama (!) kuha oli suolaton ja turhan yksinkertainen, haukimureke ja simpukkasoossi pelastivat tilanteen.

Akin eleganssi alkoi taas keitolla. Pinaattikeitto oli kuohkeaa ja täyteläistä, vuohenjuuston raikkaus toi hienon kontrastin, jota viini vielä korosti. Sitten lumikinkkua maa-artisokalla ja tryffelimajoneesilla, mukavan suolainen annos, viini Grüner Veltliner Kremstal tasapainotti annoksen raikkaudellaan. Lumikinkku oli suomalaista, Raaseporissa riiputettua. (Missä on Raasepori? Helsingistä itään, rannikolla?) Myös Akin lohi-annoksen kala oli ekstrarapean rapsakka ja kuohkea blini oli mielenkiintoinen veto ja toimi todella hyvin kaikkien annoksen osien kanssa. Blini ei ollutkaan siis plätty, vaan korkea torni! Poroa kuului taas menuuseen, tällä kertaa Kaldoaivin poronvasan etuselkää, todella hyvin kypsennetty.

Molemmille kuului juusto-annos, joka oli vieläkin parempi kuin viimeksi. En tiedä mitä on makunystyröille tapahtunut, mutta tällä kertaa perus-Armas tomaatti-vaniljahillokkeen kanssa oli aivan taivaallista. Juusto suli kielen päällä, maku oli runsas, vanha ja aromikas.

Jälkiruuan kanssa tarjottiin punaviiniä, mikä olikin uusi mutta onnistunut valinta. Tässä vaiheessa Aki oli jo juonut aika monta lasia viiniä, ja hilpeys alkoi olla katossa ja eleganssi muualla kuin pöydän ääressä. Suu vaan muikistui entisestään, kun sai eteensä Emmin mielestä äkkimakean annoksen (kyytönmaitovanukas tyrnisorbetilla ja valkosuklaalla). Onneksi Emmillä olikin hiukan karvas yrtti-mintun makuinen tummasuklaa-pala vaniljajäätelön kera. Annoksessa oli myös mansikoita, jotka tosin toimittivat oikeastaan vain koristeen virkaa, sillä eivät ole mansut tähän aikaan vuodesta mitään superherkkuja.

Kaiken kaikkiaan ilta oli nautinnollinen ja hilpeä, ja kiitos ja kumarrus ja niiaus keittiön väelle ja tarjoilijoille. Meistä on tehty todella viisas investointi siinä, kun on tarjoilijat koulutettu niin ammattitaitoisiksi viinin asiantuntijoiksi. Tälläiset tavalliset tallaajatkaan eivät tunne itseään moukiksi vaikkei tiedä niin paljon viineistä, kohtelu ei ole yhtään ylimielistä.
- Emmi ja Aki